Jee­sus oli ky­läs­sä ja ta­lon emän­tää Mart­taa ot­ti pää­hän, kun hän sai pal­vel­la vie­rai­ta, mut­ta Ma­ria-sis­ko vain is­tus­ke­li Jee­sus­ta kuun­nel­le. Sano sil­le jo­tain, Mart­ta va­lit­ti Jee­suk­sel­le. Mut­ta tämä vas­ta­si: ”Mart­ta, Mart­ta, sinä huo­leh­dit ja hä­täi­let niin mo­nis­ta asi­ois­ta. Vain yk­si on tar­peen.” Näyt­tää epä­rei­lul­ta. Mitä sii­tä tu­lee, jos meis­tä kaik­ki jät­tää vas­tuut muil­le ja jää vain elä­mään het­kes­sä? Eh­kä Jee­sus ei mei­tä täl­lai­seen ke­ho­ta­kaan. Eh­kä hän tie­si, et­tä Mart­ta kai­pa­si le­poa. Eh­kä hä­nen sy­dä­men­sä kai­pa­si le­poa. Eh­kä hän oli jo vuo­sien ajan kat­ke­roi­tu­nut sis­kol­leen, kun tämä näh­tä­väs­ti osa­si ol­la huo­le­ton ja naut­tia het­kes­tä. Ken­ties Jee­sus ha­lu­si aut­taa Mart­taa, vas­tuul­lis­ta ih­mis­tä, myös luot­ta­maan it­sen­sä li­säk­si Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Jot­ta hän­kin voi­si edes jos­kus py­säh­tyä het­keen, ja iloi­ta sii­tä hy­väs­tä, mitä elä­mäs­sä on.